22.01.2007 - 11:12
Kun olin lapsi, oli oma sukupuoleni minulle itsestäänselvyys. Ihmiset,
joiden keskellä elin, olivat löytäneet minun sukupuoleni puolestani, ja
siinä missä Jeesuksen vetten päällä ottamat askeleet olivat tuolloin
minulle kovaa faktaa, olin minä itse itselleni tyttö. Kotosalla
ollessani istuin tyytyväisenä nukkevuoreni keskellä, ja naapuruston
tyttöjen pyydettyä minua kanssaan ulos me hypimme narua pinkkien ja
violettien prinsessaprinttipaitojen helmat hulmuten. Kun olin lapsi,
sukupuolessani ei ollut ongelmakohtia, eikä minulla ollut mitään syytä
miettiä sukupuoltani nukkeleikkejä pidemmälle. Sukupuolinen suo alkoi
upottaa jalkojeni alla vasta siinä vaiheessa, kun minun olisi ikäni
puolesta pitänyt etääntyä tyttöydestä ja etsiä sisäänpääsy siihen
huojuvaan kategoriseen taloon, jota naiseudeksi mainitaan.
Rohkenen
väittää, että siinä maailmassa (jonka ulkopuolelle asettuvasta toisesta
maailmasta elättelen edelleen toiveita, vaikka tunnustankin toiveitteni
täyttymisen suuremmassa mittakaavassa mahdottomaksi), jossa
seksuaalisuus ja sukupuoli kierretään surutta toistensa ympärille,
eivät tytöt ja naiset suinkaan edusta samaa sukupuolta. Olen elänyt
lapsuuteni äärimmäisen epävarman äidin huoneessa. Minun äitini rakensi
itsensä miestensä varaan: hän muutti niin puoluekantaansa kuin
lemmikkieläinpreferenssiään yhden poikaystävän vaihtuessa toiseksi,
eikä kodissamme ollut ainoatakaan soppea, joka olisi ollut edes
likimain turvassa äitini onton egon muutosvallalta. Hänellä oli hyvin
vähän ystäviä, sillä suhteet miehiin olivat poikkeuksetta seksuaalisia,
ja naisia hän ei taas voinut sietää. Jokainen nainen oli kilpailija,
uhka äidin koko olemassaololle. Tytöt eivät tällaista uhkaa kuitenkaan
muodostaneet. Tytöt olivat äidilleni nainen miinus seksuaalisuus; he
olivat aseettomia ja sellaisina suloisen vaarattomia. Äitini hauras,
ulkokohtainen naiseus salli minun olla tyttö, mutta lupaa koetella
naiseuden piikkilanka-aidan takalukittuja portteja minulle ei enää
voitu myöntää. Minun mahdollisesta naiseudestani tuli äidilleni
olemassaolon uhka, ja minulle itselleni siitä tuli yö, jolla oli kyky
ja valta riistää minulta unelma äidinrakkaudesta, mielikuva
absoluuttisesta turvasta. Todellisen valinnanmahdollisuuden puuttuessa
muovasin lapsuusvuosieni tyytyväisestä tytöstä antinaisen alun, joka
piiloutui paksujen vaatekerrosten keskelle, jotka laahasivat lattioita
säkkimäisinä ja sysimustina kuin Hämeen talviyöt. Antinaisen alku
pelkäsi kuollakseen, että joku (joku mies!) yrittäisi lähestyä häntä sillä ääneenlausumattomalla tavalla,
rajasi silmänsä tulenpunaisella ja hieroi hikoavia kämmeniään
tyytyväisyydestä yhteen aina silloin, kun hänen kommentoitiin näyttävän
pelottavalta. Käsitykseni naiseudesta oli pitkälti yli parikymppiseksi
asti hirvittävän kapea. Minun mielessäni naiseus määrittyi aina miehen
kautta ja suhteessa mieheen, eikä sukupuolta ja seksuaalisuutta ollut
mahdollista erottaa toisistaan. Minä sallin itseni ihastua vain naisiin
enkä uskaltanut rakentaa ystävyyttä ainoankaan miehen kanssa, sillä
Tiesin, että miehet olettaisivat minut aina naiseksi ja naisten ja
miesten väliset suhteet aina seksuaalisiksi. Naiseus oli
kokonaisvaltainen merkitsijä, stigma, joka söi merkityn elävältä.
Antinaiseus puolestaan oli minulle mitä turvallisin vankila.
Onko
oman sukupuolen löytämisen oltava lineaarisesti etenevä prosessi, jolla
on jokin lopullinen päämäärä ja nimetty, onnellinen loppu? Minulle
sukupuoleni (uudelleen-) löytäminen on ollut pikemminkin sekalainen
sarja nopeita oivalluksen hetkiä, jotka ovat opettaneet minulle, ettei
minun kenties sittenkään tarvitse taistella naiseutta vastaan sen
enempää kuin lahjoittaa sille sielupoloanikaan. Se, että sallin itseäni
kutsuttavan naiseksi, ei tarkoita väistämättä sitä, että minun olisi
hyväksyttävä yritykset selittää minut tuon kategorian kautta tyhjiin.
Biologisesta näkökulmasta myönnän kiistatta olevani Homo sapiens sapiens -lajia edustava naaras, mutta vaikka tällä biologisella faktalla on varmasti omat vaikutuksensa myös siihen, kuka
olen, ei faktan kantama informatiivinen arvo liene silti lähelläkään
kokonaisia totuuksia. Sukupuoli on minulle identiteettikysymys, ja se,
millaisia nimiä sallin itselleni annettavan, ei välttämättä kerro
kokonaisuudesta paljoakaan. Lapsuuteni tyytyväinen tyttö muuntui
antinaisen aluksi, ja antinaisen alusta puolestaan etsiydyin ulos minä,
joka voin nimetä itseni tytöksi tai naiseksi, niin halutessani jopa
mieheksi tai pojaksi. Minä olen queer tai kenties en ole mitään, mutta
neutri, neutri minä en tahdo olla.
Mihin ihmeeseen sitten
haihtui oman mahdollisen naiseuden pelkoni? Kliseistä tai ei, olen
löytänyt omaa sukupuoltani uudelleen rakkauden ja parisuhteen myötä.
Minun mieheni, joka ei ole kutsunut itseään mieheksi alusta asti, ei
oleta ympärilleni naiseuden piikkilanka-aitaa. Sukupuoli ei ole
kodissamme itsestäänselvyys vaan liikkuva ja neuvoteltavissa;
kategoriat kertovat kaikenlaista mutteivät missään nimessä kaikkea.
Tässä yhteisessä huoneessamme minun on ollut mahdollista tunnustella
myös niitä aikaisemmin kiellettyjä, takalukittuja portteja. Olen
löytänyt rohkeutta kurkkia aitojen taakse, ja kangaskerros ympärilläni
on keventynyt. Musta on saanut rinnalleen punaisen ja violetin,
vähitellen jopa valkoisen.