I

Kun kaupungin yli hiipii sumu, minä olen yksin. Odotan raitiovaunua Kansallisoopperan edessä, ja leijuva vesi pakottaa itsensä iholle ja silmiin. Kädet kouristuvat siideripullon ympärille ja sormet pelehtivät sytyttimellä. Ne nauravat yhdessä saman kostean peitteen alla, mutta minut ja Toisen, niin usein sen Ensimmäisen, välillämme vellova ilma erottaa.


II

Yksi, kaksi, kolme, sokeri sulaa suussa, neljä, kolmekymmentäkuusi, satakaksitoista! Sylki kietoo sisäänsä sokerin, joka liukenee lämmöksi, äidinrakkaudeksi. Se vie minut turvaan. Käsi sukeltaa paperipussiin, ilakoi, minun käteni, pinnan alle ja ylös ja yhä ylemmäs uudelleen ja uudelleen. Toisessa kädessä kirja:

Sillä minulla ei ollut sydäntä. Minulla oli ruoka.
Sillä minulla ei ollut rakkautta. Minulla oli ruoka.
Minulla ei ollut pelkoa, vain jähmettyminen ja ruoka.
Minulla ei ollut vihaa, vain piripintaan täyttyvä vatsa.
Minulla ei ollut ollut tunnistettavaa häpeää, vaikka minulla ei mitään muuta ollutkaan ja sitä minä olin yrittänyt syödä pois.
Minulla ei ollut sielua. Minulla oli ruoka.
Minulla ei ollut ruumista.

En keksi mitään lisättävää.


III

Sumu kutittelee minua nihkeillä sormillaan. Olen yksin, mutta tähän sumuun minä päätin sukeltaa itse. Avaan kämmeneni ja silitän lanteitteni ihoa, eikä makea enää maistu suussani. Minusta on tulossa Ensimmäinen.

--------------------------------------------------------------------------------------------------
(Sitaatti on peräisin Sofi Oksasen teoksesta Stalinin lehmät, s. 316, WSOY 2003.)