Elämääni värittää taipumus uneksia öisin levottomia. Viime yöni täyttyi musiikista: lumoava Nick Cave & The Bad Seeds esiintyi minulle, mystistä kyllä, Suomen elokuva-arkiston isännöimässä Orion-teatterissa. Cave oli loistelias, miehen sieraimet värisivät ja nautinto käänsi vatsaani, mutta jätin teatterisalin kuitenkin jo ennen konsertin loppua, sillä jostakin yleisömassojen uumenista vierelleni yllättäen ilmiintynyt Paula Koivuniemi tarttui käteeni ja vei minut päättäväisenä salin ulkopuolelle. Paula oli hulluna minuun, naisen kädet juoksivat kuin pakenevat hyönteiset; hän sujautti käsivartensa vyötäisilleni ja vei minut kotiinsa minulta lupaa kysymättä. En vastustellut vaan halusin, mutta pohdin silti hieman huolestuneena, onko miltei kuusikymppinen nainen minulle hieman liian vanha. Mitä ne surullisenkuuluisat muut ihmiset minusta oikein ajattelevat?

Kerroin unestani eräälle Paulaa suuresti fanittavalle ystävälleni, jonka uumoilin reagoivan uniuutisiini hymyilyttävällä kateudenpuuskalla, olinhan sentään päässyt Suuren Diivan sänkyyn! Mutta ei. Luurista kaikuikin yllättävä kysymys: "Minkälaisena naisena sinä Paulan näet?". Ystäväni röyhkeän keittiöpsykologinen tulkinta unestani oli, että alitajuntani yritti kertoa minulle jonkin puolen itsestäni kaipaavan huomiota. Tarkemmin sanottuna joku tietyn tyyppinen nainen minussa, sisälläni asuva pieni paulakoivuniemi siis, kaipasi tulla huomioiduksi. Ei hullumpaa tulkintaa, mutta miltä Paula K. minun silmissäni sitten näyttää? Määreitä on helppo keksiä, vaikken Paulasta kovin paljoa tiedäkään: vahva, itsenäinen, itsevarma, lahjakas, naisellinen. Mielessäni on kuva naisesta, joka tietää mitä osaa ja mitä tahtoo ja pystyy siksi hallitsemaan omaa kenttäänsä.

Olen viime viikkoina huomannut narisevani ystävilleni yhä useammin siitä, kuinka ventovieraat ihmiset ovat julkisilla paikoilla ottaneet itselleen oikeuksia minun suhteeni ja ylittäneet minun häilyviä rajojani anteeksi pyytelemättä. Minua on ahdisteltu sekä fyysisesti että verbaalisesti niin raitiovaunuissa kuin rautatie- ja bussiasemillakin, ja eilen ollessani ystäväni kanssa Senaatintorilla eräässä korkeaprofiiliseksikin mainitussa kahvilassa luokseni tuli mies, joka oli marssinut sisään kahvilaan tarkoituksenaan hyvin yksinkertaisesti vain kerjätä rahaa. Kaikista täyden kahvilan kymmenistä asiakkaista hän valitsi kohteekseen juuri minut. Leijuuko ylläni helposti höynäytettävän, onnettoman naisihmisen aura? Kiltti tyttö vaaleanpunaisen pilven sisällä, siniset silmät ja hymyilee kuuliaisesti kaikille, niinkö? Kaupunkiahdistelukokemukseni saavat minut kirkumaan punaista, sillä välikohtaukset viestittävät minulle, että olen kaikkea muuta kuin sitä, mitä haluaisin olla. Myönnän auliisti, että tahtoisin olla jonkinlainen toisinto alitajuntani ovelasti tuottamasta mielikuva-Paulasta: vahva, itsenäinen, itsevarma ja lahjakas, kaikkea tätä ollessani samalla (kuitenkin?) selkeästi nainen, se kun näistä tämän yhteiskunnan tarjoamista vähäisistä sukupuoli-identifioitumisen vaihtoehdoista on kuitenkin minulle ainakin tällä hetkellä se parhaiten sopiva. Haluan sanoa ilmiselvästi EI ja selkeästi KYLLÄ, virittää keltaisen eristysnauhan itseni ympärille ja päästää sen yli vain tiukan seulan läpäisseitä ihmisiä. Minä haluan jo pelkän olemukseni kertovan, ettei minua voi taivutella. Ettei minuun tehoa syyllistäminen, ettei minua voi kusettaa, että minä tiedän missä seison ja miksi. Haluan piirtää rajoistani selkeät ja näkyvät, mutta silti sepitän epämääräisiä lurituksia pelkän pankkikortin varassa elämisestä silloin, kun päivittäiseen Sorbus-annokseensa euroja mankuva setä ahdistelee minua ja kädessäni lepäävää, valheellisen pulleaa rahapussia. Olen juuri se pelkuri, joka kämmenet hioten ennustaa kanssaihmistensä mahdollisia tuomioita kulkiessaan kutsuttuna kohti kauniin kuusikymppisen naisen sänkyä. Perkele! Mistä pirusta minä löydän itselleni käyttökelpoisen selkärangan?